Blogit

28.2.2025

Simo Häyrynen 

Kaksi Ilomantsia?

Turve herättää tunteita Ilomantsissa.  

Nopealla vilkaisulla näyttää, että paikkakunnan väki jakautuu turvetuotannon lisäämisen ja soitten ennallaan pitämisen kannattajiin. Tarkemmin katsottuna asetelma on paljon moninaisempi – suurin osa ihmisistä ei ole lukinnut kantaansa ja puntaroi huolellisesti eri puolia. 

Siirtymä turpeen käytöstä kestävämpiin vaihtoehtoihin näyttää nykytiedon valossa väistämättömältä, mutta herättää samalla huolta huomisesta. Ilman jaettua näkemystä hyvästä tulevaisuudesta, siirtymästä tulee hankala, katkonainen ja epäreilu. Ongelmana on, että kantansa lukinneiden asema julkisuudessa sekä kytkeytyneisyys Ilomantsia laajempiin politiikan ja elinkeinoelämän rakenteisiin on muita vahvempi. Tämä edistää siiloutumista ja vie pohjaa yhteiseltä näkemykseltä.  

Turpeesta on tullut yksi siiloutumisen keskeisistä symboleista. Suokasvien epätäydellisen hajoamisen myötä syntyneen jäännöksen ympärille keräännytään eri näkökulmista kuin muinaiskäräjille. 

Turpeelle kehitetään omaan lähestymistapaan soveliasta kulttuuria, perinteitä, sutkauksia, sankaritarinoita ja niin poispäin. Omaan symbolimerkitykseen myös tarraudutaan kuin oljenkorteen, kun maailma ympärillä alkaa muuttua. Tätä tarrautumista nähdään politiikan puhetilaisuuksista somealustoille.    

Joillekin symbolista tulee tutkittua tietoa tärkeämpi elämänohje. Symboli luo uskoa polusta loistavaan tulevaisuuteen ja ehkäisee ihmisiä tarkastelemasta omaa polkuaan kriittisesti. Ihmisen normaali puolustus on, että lähiympäristön muutoksia pidetään vähäisinä ja arkipäiväisinä verrattuna dramaattisiin globaaleihin esimerkkeihin luonnontuhosta. Ihmiset kuvittelevat usein kuuluvansa vaikkapa ilmastomuutoksen voittajiin.  

Todellisuudessa ympäristöruletti ei tietenkään anna mahdollisuuksia valita tulevaisuuden voittajia ja häviäjiä: vieraslajien leviäminen, kulutustrendit, merivirtojen muutos, väestömuutokset ja ennen kaikkea niiden yhteisvaikutukset ovat vaikeasti ennakoitavia ja kallistavat oletetut trendit helposti päälaelleen.  

Kokonaiskestävyyttä Ilomantsiin 

Suomen nykyisen hallituksen ohjelmassa tuodaan esiin kokonaiskestävyys: kehityksen eri ulottuvuuksia – ekologista, taloudellista, poliittista, sosiaalista ja kulttuurista – ei pitäisi tarkastella irrallaan toisistaan vaan, kuten ne todellisuudessakin toimivat, yhteyksiensä kautta. Ajatellaan vaikka Itä-Suomen väestökehityksen, maankäytön, energiaratkaisujen, turvallisuustilanteen ja luonnontilan yhteyksiä toisiinsa. Valtion iso rooli eri lohkoilla itäisessä Suomessa tekee siitä erityisen ison pelurin kokonaiskestävyyden takaajana. 

Jotkut näkevät kokonaiskestävyys-käsitteessä ketunhännän, jolla luontoarvoista tingitään tasapuolisuuden nimissä. Toiset kuitenkin pitävät sitä ainoana mahdollisuutena aidosti pysyvään siirtymään, jossa kaikki tekijät on huomioitu tasapuolisesti siinä vaiheessa, kun hankaluuksia alkaa tulla eteen. 

Itä-Suomen yliopiston, Suomen ympäristökeskuksen ja MSL:n Vaara-Karjalan kulttuuriyhdistyksen yhteinen Suo 2.0-hanke pyrkii kokonaiskestävyyden paikallistamiseen turvesiirtymän tapauksessa. On varmaan totta, että turpeen käytön välitön lopettaminen varsinkin nykyisessä turvallisuuspoliittisessa ilmapiirissä on haaveilua. Yhtä totta kuitenkin on, että turpeen nykyisenlainen käyttö on ilmasto- ja luontosyistä puhumattakaan niiden vaikutuksesta ihmisten hyvinvoinnille painumassa jo historiaan.  

Askelmerkit oikeudenmukaiselle suolle 

Yhdenkin kokonaiskestävyyden ulottuvuuden huomiotta jättäminen tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin. Ei ehkä heti mutta seuraavalla tai sitä seuraavalla vaalikaudella - joka tapauksessa luonnon näkökulmasta liian lyhyessä aikaikkunassa. 

Miten tätä eri näkökulmien toisiinsa nivoutumista sitten tulisi lähestyä?  

Ensimmäiseksi on ymmärrettävä luontopääoman pelkkää luonnonvaraa laajempi ja kauaskantoisempi muoto. Mitä enemmän luonnontila globaalisti heikkenee, sitä enemmän kasvaa paikallisesti säästyneen luonnon itseisarvo.  

Mikään ei ole tehokkaampaa luontotilinpitoa kuin materiaalin uusiutuvuus, jalostusasteen nosto sekä tietenkin kaikkein haavoittuvimpien luonnon elementtien korvaaminen vähemmän haavoittuvilla. 

Tämäntapaista ajattelua tulee kärsivällisesti hivuttaa kohti poliittisen päätöksenteon ylärekisteriä aina kun tehdään isoja ratkaisuja luonnonvaratuotantoon, liikenneinfrastruktuuriin ja muuhun maankäyttöön liittyen.                    

Toiseksi on taattava paikallisestikin huolellinen, avoin ja kaikkia arvostava viestintä. On vaikea irtautua perinteisestä katsantokannasta, jos oikeudenmukaisuutta tarkastellaan yksinomaan omistuskysymyksenä. Luontoon liittyy mitä erilaisempia motiiveja ja kytkentöjä – omistautumista – jota suomalainen ylpeydenaihe jokaisen oikeus korostaa. Oikeudenmukainen siirtymä edellyttää kulttuurista lähestymistapaa, aiemmin mainittujen turpeen symbolimerkitysten purkamista ja yhdessä tarkastelua.  

Kolmanneksi kaikki tahot on rohkaistava murroksen vaatiman siirtymäosaamisen kasvattamiseen. Varhaiskasvatus, koulut, järjestöt ja viranomaiset ovat itsestäänselvyyksiä. Tärkeätä on silti myös päästä vapaaksi ihmisen itse muokkaamista sektorirajoista, jotka estävät näkemästä yhteyksiä vaikkapa kansanterveyden ja maankäytön välillä. Tai estävät perinteisten metsäalan ammattilaisten siirtymisen ennallistamistoimiin.  

Osaamisen uudistaminen luonnonvara-alalla on potentiaalisesti tuottoisa investointikohde tulevaisuudessa. 

Kokonaiskestävyysmalli hakee vielä muotoaan valtioneuvoston hankkeissa ja ylätason ennallistamissuunnitelmissa. Olisi ensiarvoisen tärkeätä saada prosessiin mukaan paikallisia ääniä erilaisissa kuulemis- ja osallistamistilaisuuksissa.     

Kirjoittaja, Yliopistonlehtori Simo Häyrynen johtaa Suo 2.0 -hanketta Itä-Suomen yliopistossa ja on Suomen Luontopaneelin jäsen

Kuvat: Eetu Vänskä

XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXX

6.3.2025

Taru Peltola

Turpeelle on vaihtoehtoja - niihin pitää panostaa nyt

Ilomantsissa järjestettiin 1.10.2024 keskustelutilaisuus turpeen roolista paikallisen elinvoiman turvaamisessa. Tulevaisuuden toiveita käsiteltäessä löytyi useita asioista, joista tuntuu vallitsevan yksimielisyys. Ilomantsi on suokunta. Sen kaunista luontoa arvostavat kaikki ja paikkakunnalle toivotaan uusia asukkaita, vapaa-ajanasukkaita sekä matkailijoita. Myös yrittäjyys nähdään laajasti voimavarana. Syrjäseudun asukkailla on omatoimisuutta ja neuvokkuutta, jonka avulla pärjätään. Avoimeksi kysymykseksi kuitenkin jäi, miten laajasti koettu luontomyönteisyys on mahdollista sovittaa yhteen uusien turvetuotantoalueiden kanssa.

Millaista vaurautta turvetuotanto synnyttää?

Keskustelussa tuli selvästi ilmi, että turvetaloutta täytyy arvioida useasta eri näkökulmasta. Millaista taloutta turpeen kaivaminen siis on?

Tätä voidaan lähestyä esimerkiksi siltä kantilta, millaisia vaurauksia se hyödyntää ja millaista vaurautta se tuottaa tai kuluttaa. Vaurauden näkökulmaa ovat kehittäneet muun muassa australialaiset, yhteistä J.K Gibson-Graham nimimerkkiä käyttävät talousmaantieteilijät. He tarkoittavat vauraudella paitsi aineellista vaurautta ja rahaa, myös muita yhteisön hyvinvointia tuottavia merkityksellisiä asioita. Tällainen vauraus on esimerkiksi puhdas vesi.

Vauraus ei siis tarkoita vain pankkitilin muhkeaa saldoa tai yrityksen liikevoittoa, vaan on tarvelähtöistä: vauraudet ovat merkittäviä koska ne auttavat tyydyttämään ihmisten fyysisiä ja henkisiä tarpeita. Tai toisin päin tarkasteltuna: kun yhteisessä käytössä olevia vaurauksia menetetään, voi tarvitseva joutua maksamaan enemmän, kun samat välttämättömyydet hankitaan markkinoilta. Kun uimarannan vesi saastuu, joutuu etsimään uimavettä kauempaa tai maksaa pääsystä uimahalliin. Tämä johtaa epäoikeudenmukaisuuteen ja epävarmuuteen: kenellä on vara maksaa vedestä? Onko sitä kaikille saatavissa?

Turpeen kaivannaistalous hyödyntää paikallisia luonnonvaroja, jotta kuluttajien tarpeita voidaan tyydyttää eri puolilla maailmaa. Keskustelutilaisuudessa kuulimme, että Ilomantsissa tuotettua aktiivihiiltä voidaan myydä esimerkiksi oliiviöljyn tuottajille, jotka puhdistavat öljyään sen avulla. Tällaisessa liiketoiminnassa kertyy yksityistä aineellista vaurautta.

Keskustelussa kävi kuitenkin ilmi, että samalla toiminta näivettää joitakin sellaisia vaurauksia, jotka ovat paikallisesti merkittäviä. Hyvinvointia ja terveyttä lisäävän suomaiseman menetys voi saada lapsiperheen muuttamaan muualle, sillä lasten kasvuympäristö muuttuu epäsuotuisaksi. Luontomatkailuyrittäjyys vaikeutuu, samoin ammattikalastus menettää kannattavuuttaan. Työpaikkoja menetetään. Näiltä osin yhteisön tarpeet eivät tule täytetyiksi.

Uudistuuko Ilomantsin talous turvetta nostamalla?

Kun turpeen kaivannaistaloutta tarkastellaan tällä tavoin vaurauksien näkökulmasta, päästään arvioimaan sen luonnetta taloudellisena toimintana. Keskeinen kysymys on, onko se kokonaisuutena arvioiden paikallista taloutta näivettävää vai sitä uudistavaa. Vahvistaako toiminta siis ympärillään olevia muita taloudellisen toimeliaisuuden muotoja ja yhteisön kykyä hyödyntää vaurauksia erilaisiin tarpeisiin? Luonto voi olla taloudellisessa toiminnassa pääomaa myös muuten kuin teollisuuden raaka-aineena.

Kun keskustelussa kävi ilmi, että kaivannaistalous voi estää yhteisöä hyödyntämästä joitakin sille oleellisia vaurauksia, on olemassa riski siihen, että taloudellisen kurjistumisen kierre vahvistuu.

Amerikkalainen ajattelija ja taloustutkija Jane Jacobs on jo 1960-luvulla nostanut alueellisen talouden monimuotoisuuden yhdeksi selittäväksi tekijäksi sille, miksi jotkin alueet taantuvat ja miksi jotkin alueet kukoistavat. Jos jokin talouden muoto syö muilta toimintaedellytyksiä, syntyy taantuman kierre, joka on johtanut jopa suurten kaupunkien vaikeuksiin.

Turpeen vaihtoehtoihin kannattaa panostaa

Ilomantsin kunnanvaltuustosalissa käydyssä keskustelussa kävi ilmi, että turpeen kaivamiselle on varteenotettavia vaihtoehtoja. Neovalla ymmärretään, ettei turve ole pitkän tähtäimen ratkaisu yritykselle itselleen, valtakunnallisesti tai globaalisti. Siksi ilomantsilaistenkaan ei kannata tyytyä kaivamiseen pohjautuvaan suotalouteen, vaan vaatia enemmän. 

Turpeelle vaihtoehtoiset lupaavat ratkaisut, esimerkiksi rahkasammalen kasvatus ja biohiili eivät tietenkään tipahda taivaasta, vaan niiden kehittäminen vaatii panostusta: rahoitusta, tutkimusta ja kokeiluja. Niiden aika on juuri nyt. Itä-Suomen kärsiessä Venäjän hyökkäyssodan vaikutuksista, tarjoutuu mahdollisuuksia vaatia valtiovallalta panostuksia alueen tulevaisuuteen. Myös alan toimijoilta voidaan vaatia näyttöjä siitä, että Ilomantsissa toivottuihin tulevaisuuksiin investoidaan pontevammin, jotta suotaloutta voidaan uudistaa.

Kirjoittaja: Taru Peltola on luontokulttuurien tutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa, Historia- ja maantieteiden laitoksella. Hän työskentelee Suo 2.0 -hankkeessa. Hyvinvointia hänelle tuottavat ilomantsilaiset karpalot ja lakat.