Matveli – Liisa Matveinen: Runolaulua, itkuvirsiä ja metritolkulla mattoa
”Elämäntehtäväni on tuoda runolaulun rikkautta esille ja saada ihmiset innostumaan perinteestämme. Tunnen olevani yksi osa vuosisataista ketjua, joka yhdistää minut vanhoihin runonlaulajiin. Samaa perinnettä ilmentää se, että asun vanhassa hirsitalossa. Uskon että nämä puut ovat kasvaneet samaan aikaan kun aiemmat runonlaulajatkin ovat eläneet.
Jos minun pitää valita säkeistä yksi, joka kuvaa ajatteluani, se on Ilomantsin Siitarinvaaralla asuneen Mateli Kuivalattaren ”niin on pitkät miun pihani kuin on pitkät pilven rannat”. Varsinkin kun muutama vuosi sitten muutin asumaan vaaran laelle Ilomantsissa, olen kokenut, että tämä kaikki mitä näen silmissäni, on minun.
Olen jo pitkään säveltänyt kalevalamittaisia ja kansanrunoja avatakseni runolauluperinnettä muille uudella tavalla ja saadakseni niitä helpommin lähestyttäviksi. Tällaisia sävellyksiäni on muun muassa Tallarin Runolaulutanssit-levyllä, siis valssia, humppaa ja tangoa. Yhtenä tarinana niissä on, miten Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon. Haaveenani tässäkin on ollut, että ihmiset kadulla kävellessään laulaisivat runolaulumittaisia lauluja samaan tapaan kuin he hyräilevät vaikka Satumaata.
Juuret tuovat turvallisuutta
Runolaulu on terapeuttista, sen avulla pystyy käsittelemään tunteitaan ja usein purettua omaakin pahaa oloaan. Runot ovat hyvin monitasoisia ja kuvastavat naisen elämän eri puolia.
Elias Lönnrot kokosi ensimmäisen Kalevalan vienalaisten runolaulujen pohjalta. Hän ymmärrettävästi kävi ensin siellä, koska asui Kajaanissa. Seuraavalla matkallaan hän tuli tänne Karjalaan, ja Kalevalan seuraavassa laitoksessa oli paljon täkäläisiäkin runoja. Vuonna 1840 ilmestyneessä Kantelettaressa on todella runsaasti Mateli Kuivalattaren laulamia runoja.
Raja- ja Pohjois-Karjalassa on todellisuudessa paljon enemmän runoja kuin mitä päätyi Kalevalaan ja Kantelettareen. Paikallisissa alkuperäisissä teksteissä on paljon ilomantsilaisia ilmaisuja ja mielenkiintoista kieltä.
Nykyihmiselle vanhat runot ovat keino löytää omia juuriaan, varsinkin nykyään kun Eurooppa on yhdistynyt ja kulttuurit sulautuvat toisiinsa. Juuret tuovat ihmiselle turvallisuuden tunnetta.
Kanteleen soittoa ja äänellä itkemistä
Kanteleensoittoon minut lapsena ensin pakotettiin. Täällä Ilomantsissa pidettiin ensimmäiset valtakunnalliset kanteleleirit, ja soittajia oli ympäri Suomea, meitä oli yhteen aikaan jopa satakin osallistujaa.
Leireillä pääsi heti esiintymään, ja kanteleensoitolla sai jo nuorena tyttönä hankittua taskurahaa. Ilomantsin Parppeinvaaralla sijaitseva Runonlaulajan pirtti tarjosi meille nuorille työpaikan. Tänne tulleilta siirtolaiskarjalaisilta opin pirtillä myös paljon lauluja. Perinteen elpyminen alkoi 1970-luvulla, kun karjalaista kulttuuria alettiin uskaltaa jälleen tuoda esille.
Sibelius-Akatemian kansanmusiikin koulutusohjelmasta valmistuin vuonna 1989, ja tuon jälkeen olin Kaustisella vuodet 1989-94. Mestarikansanlaulajaksi minut nimettiin vuonna 2024, ja pidän arvonimeä tunnustuksena siitä, että olen tutustuttanut muita ei vain karjalaiseen ja itäsuomalaiseen vaan myös muuhun suomalais-ugrilaiseen kansanlauluperinteeseen.
Säveltäjänä tai sovittajana olen ollut lähes 30 levyllä, ja kansanmusiikin lisäksi olen tehnyt paljon kuorosävellyksiä. Eri musiikkikokoonpanoja on vuosien varrella ollut niitäkin useita: Niekku, EtnoPojat, Ankara, keskiaikaisen musiikin Lai, Hedningarna, Tallari, duo Tellu Turkan kanssa, Suden aika ja viimeisimpänä vuonna 2021 perustettu Surento.
Äänellä itkemisessä eli itkuvirsissä minua kiinnostaa kieli sekä prosessi, mitä itkiessä tapahtuu ja miten se vaikuttaa kuulijoihin. Kutsun prosessia itkuvirren olemukseksi: mitä itsessä pitää tapahtua, että saa itkun aikaiseksi ja miten itkuvirsi itkiessä muuttuu. Itkuvirsiin liittyy jotain mystisyyttä, jotakin, mitä ei voi kontrolloida.
Olen kaikesta itkuvirsistä oppimastani kasannut tietoa myös kirjankansien väliin, eli vuonna 2015 julkaisin omakustanteena Äänellä itkun oppaan.
Kymmeniä metrejä mattoja
Ilomantsiin paluumuutin vuonna 2017. Olin tehnyt vuosien varrella opetuskeikkatöitä tänne, ja lopulta uskalsin muuttaa kokonaan takaisin. Täällä ovat tietysti omat juureni, ja halusin tänne myös siksi, että täällä ollaan kiinnostuneita siitä mitä teen, eli kanteleensoitosta ja runolaulusta.
Nykyään opetan kanteleensoittoa ja itkuvirsipäivitystä Ilomantsin kansalaisopistossa. Tässä työssä mielekästä on, että opiskelijoiden ei ole pakko suorittaa mitään, eli ei ole tulosten tekemisen pakkoa vaan yhdessä tekemisen filosofiaa. Ihmiset tulevat kansalaisopistoon siitä intohimosta, että haluavat oppia jotakin.
Opetan Ilomantsissa myös kutomista, ja Matveli-toiminimellä teen musiikin ohella itsekin käsitöitä: pellavaa ja puuvillaa, liinoja, käsipyyhkeitä, mattoja, sukkia, villapaitoja.
Neulonut olen koko ikäni, mutta kudontaan aloin perehtyä laajemmin vuonna 2014, kun menin harjoittelijaksi käsityöliikkeeseen Keski-Suomessa asuessani. Tänne Ilomantsiin tultuani koronavuosi 2020 räjäytti käsityöläisyyden. Musiikkia esittämään ei saanut kokoontua, joten paukutin varmaan 70 metriä mattoa ja tein islantilaisvillapuseroita.
Ilomantsissa minun piti löytää asuinpaikka, jossa on tarpeeksi tilaa kangaspuille. Tätä nykyä minulla on kolmet puut, jotta pystyn pitämään niissä erilaisia loimia.
Lähiaikojen tavoitteenani olisi suunnitella käsitöihin karhuhahmo, jota voitaisiin käyttää Ilomantsissa vaikka yhteisesti eri käsitöissä.”